...niin vähän rahaa. Tai aikaa valmistaa niistä mitään. Siksi tyydyn vain kiertelemään, kuolaamaan ja koskettelemaan uusia, sileitä pellavia ja henkäyksenohuita silkkisifonkeja.

En ole koskaan osannut neuloa tai virkata - koulussa lähes kaksikymmentä vuotta sitten aloitetut säärystimet ja lapaset ovat vieläkin kesken. (Siihen aikaan, ennen lamaa, saimme vielä lankakerät ja puikot itsellemme.) Kehräämään aion opetella nyt, kun olen ollut vanhapiika virallisesti jo ties kuinka monta vuotta ("spinster", geddit?). Vanhapiikuuden ikäraja oli vielä 1800-luvulla 24 vuotta. Ihan kuin sosiaalisessa stigmassa ei olisi ollut tarpeeksi, joutui ikäneidoksi jäämisestä maksamaan vielä erillistä veroakin. Naista ei muuten Suomessakaan saanut kuuluttaa avioliittoon, mikäli hän ei osannut kehrätä. Samankaltainen laki oli voimassa ainakin anglosaksisessa Englannissa: naisella oli oltava tarpeeksi itsekehrättyä lankaa myötäjäisissään.

Joka tapauksessa, olen hankkinut käsiini värttinän sekä tortin (se vempele, johon kehrättävä kuitu laitetaan) ja läjän pellavaa. Tästä se lähtee, kärttyisän yksineläjän tyhjää elämää täyttävä työ.

Päivän satu: Prinsessa Ruusunen (olennaisessa roolissa harvinaisen terävä värttinä)