Eilen oli mukavaa. Oli tanssia. Oli peliä. Oli olutta ja ihan liikaa tupakkaa. On minulla sittenkin vielä ystäviä, vaikka erilaisia kuin ennen.

Tänään vähemmän mukavaa. Kirjoitin viikko sitten Sinisilmälle kolmen kuukauden tauon jälkeen. Sinisilmä olikin vastannut. Hän on ruvennut seurustelemaan tukholmalaisen tytön kanssa. Tunsin oloni kurjaksi. Kaksi, kolme vuotta olen toivonut. Kaivannut kaukorakkauttani. Rukoillut kaikilta jumaluuksilta, että mahdoton olisikin mahdollista, että Sinisilmä tajuaisi, kuinka haluan ja rakastan häntä... Kuinka saatoin edes kuvitella, että joku rakastuisi minuun? Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Minä en kuulu niihin naisiin, joihin miehet rakastuvat. Edes leikillään. En ole nätti, hoikka tai hyvin käyttäytyvä. Terävä kieleni on ollut pelätty ja kunnioitettu kautta -jos ei koko Suomen, niin ainakin tiettyjen piirien. Enää en ole edes nuori.

Joskus mietin, pitäsikö minun yrittää pehmittää luonnettani, muuttua "naisellisemmaksi". Sitten mietin, voisinko elää itseni kanssa, jos tekisin niin. Ei käy päinsä. Luonteeni on mikä on, eikä sitä miestä ole vielä syntynytkään, jonka takia muuttaisin sitä perusteellisesti. En usko siihen, että jokaiselle olisi joku. Aikoinaan uskoin, mutta en enää.

Päivän henkilö: vastineeni Ankkalinnassa.