Juhlapyhät ovat syvältä ja poikittain. Tähän katkeraan päätelmään tulin huomattuani, ettei minulla ensimmäistä kertaa noin seitsemään vuoteen ole mitään aktiviteettia vapuksi. Tietysti tämä oli odotettavissa nyt, kun läheisimmät ystäväni ovat vuoden sisällä pariutuneet ja muuttaneet parinsadan kilometrin päähän. Parisuhde tappaa entiset ystävyyssuhteet, niin se vain valitettavasti on. Etenkin mies/nais-kaverisuhteet. On vaikea yrittää kärttää entistä bestistään kaljalle tai keikalle ilman, että pelkää herättävänsä toisen osapuolen pahemmassa puoliskossa vähintään lievää mustasukkaisuutta. Siitäkin huolimatta, että vain pari vuotta aiemmin oksennettiin rinnakkain  festariaitaa vasten, tai että vuosien aikana on tullut nukuttua samassa siskonpetissä ilman sen suurempia taka-ajatuksia - ja että avokki tietää tämän hyvin. (Samoin kuin myös sen, että siskonpetissä on ollut yleensä vähintään kaksi tai kolme muuta ihmistä.) 

En edelleenkään jaksa tajuta sitä, että lähes kymmenen vuoden ystävyys on nyt jotenkin mennyttä, eikä palaa enää koskaan entiselleen. Koskaan enää ei ole yhdistelmää "Kaaosaivo ja Iso Mies", jota hulluuden partaalle asti uskottiin lähiympäristössä ja sen ulkopuolella pariskunnaksi. Nyt on "Iso Mies ja Avokki". Avokki on kyllä varsin mukava ihminen, mikä omalta osaltaan pahentaa asioita. Välirikkoa kun ei ole odoteltavissa. Tiedän olevani Paha ja Inhottava ihminen, mutta toivoisin, että asiat olisivat jatkuneet entisellään maailman loppuun asti: minä ja Iso Mies, aina sinkkuina, aina menossa, aina parhaina kaveruksina... Huolimatta siitä, että tiesin hyvin Ison Miehen kärsineen masennuksesta ja naisenpuutteesta. (Viimeksi mainittu oli vähintään osasyy edelliseen.) Himoa ei välillämme ole koskaan ollut. Ehkäpä siksi kaipaankin ystävyyttämme: se oli jotain niin harvinaista. Sielunveljeyttä, jollaista en varmasti koskaan tule enää kokemaan.

Tutkiskelen myös omaa itseäni. Johtuisiko mustasukkaisuuteni siitä, että olen nyt ainoa kaveripiirini ikisinkku? Tai ylipäätään ainoa sinkku? Pitäsikö minun yrittää vain iskeä jokin mies pelkäksi seurakseni? Siitähän tässä on kyse: yksinäisyyden tunteesta. Seuranpuutteesta. Harrastuspiirit ovat harrastuspiirejä, kaipaan pitkiä filosofisia kahdenkeskeisiä maailmanpahennussessioita kahvikupin tai kaljatuopin ääressä. Tunnen oloni yksinäiseksi, hylätyksi ja onnettomaksi. Mieltä katkeroittaa vielä varsin hyvä muistikuva siitä, kuinka lupasimme, ettei kaveria jätetä, vaikka joku rupeaisikin seurustelemaan. Tästäkään en koskaan puhu kavereilleni. Olen tunnettu siitä, että selviän kaikesta siitä, mitä elämä niskaani kaataa. Jos minä en jaksa, niin kuka sitten?

Kulutan huomisen päivän harrastamassa. Vapunaattona saatan hyvinkin juoda kotonani niin paljon, että sammun ja tukehdun omaan oksennukseeni. Se nimittäin tuntuu varsin hyvältä vaihtoehdolta tällä hetkellä.

Päivän elokuvat: 1) Bridget Jonesin päiväkirja (nenäliinoja ja toivoa paremmasta) ja 2) The Last Drop (sopivan aivoton ja hilpeä sotaelokuva, jossa on tarpeeksi hyvännäköisiä miehiä mieltä piristämään)