...niin vähän rahaa. Tai aikaa valmistaa niistä mitään. Siksi tyydyn vain kiertelemään, kuolaamaan ja koskettelemaan uusia, sileitä pellavia ja henkäyksenohuita silkkisifonkeja.

En ole koskaan osannut neuloa tai virkata - koulussa lähes kaksikymmentä vuotta sitten aloitetut säärystimet ja lapaset ovat vieläkin kesken. (Siihen aikaan, ennen lamaa, saimme vielä lankakerät ja puikot itsellemme.) Kehräämään aion opetella nyt, kun olen ollut vanhapiika virallisesti jo ties kuinka monta vuotta ("spinster", geddit?). Vanhapiikuuden ikäraja oli vielä 1800-luvulla 24 vuotta. Ihan kuin sosiaalisessa stigmassa ei olisi ollut tarpeeksi, joutui ikäneidoksi jäämisestä maksamaan vielä erillistä veroakin. Naista ei muuten Suomessakaan saanut kuuluttaa avioliittoon, mikäli hän ei osannut kehrätä. Samankaltainen laki oli voimassa ainakin anglosaksisessa Englannissa: naisella oli oltava tarpeeksi itsekehrättyä lankaa myötäjäisissään.

Joka tapauksessa, olen hankkinut käsiini värttinän sekä tortin (se vempele, johon kehrättävä kuitu laitetaan) ja läjän pellavaa. Tästä se lähtee, kärttyisän yksineläjän tyhjää elämää täyttävä työ.

Päivän satu: Prinsessa Ruusunen (olennaisessa roolissa harvinaisen terävä värttinä)

Pohdinpa jälleen kerran valtaisia filosofisia ongelmia. (Muihin harrastuksiini kuuluvat mm. astrofysiikka, memetiikka ja historiallisten ruoka-aineiden metsästys.) Pahuus kiehtoo minua, kuten niin suurta osaa muistakin ihmisistä. Kaikki tietävät, mitä "All work and no play makes Jack a dull boy" tarkoittaa Hohdossa, ja muistavat Nicholsonin "Heeereee´s Johnny!"-sisääntulon, mutta kuka edes muistaa vaimon näyttelijää? Elokuvissa juuri ne hyytävimmät hirviöt ja kylmäävimmät psykopaatit jäävät mieleen. Sellaiset roolit ovat kiinnostavia.

Teatteriohjaajani puhui tästä vuosia sitten. Hän sanoi: "Kukaan ei pidä itseään pahana. Ei kukaan. Göring oli rakastava perheenisä. Ted Bundy oli kohtelias ja miellyttävä nuori mies. Kaikki oikeuttavat tekonsa jotenkin. Oikeutus voi olla hyvinkin sairas, mutta se on juuri sille henkilölle oikea ja pyhä. Sen on pakko olla, koska muuten hän luultavasti tappaisi itsensä tajutessaan, mitä on tehnyt. Älkää tuomitko. Saatte tulevaisuudessa varmasti rooleja, joita ette missään tapauksessa haluaisi esittää, joista sanotte: tähän minä en kykene eläytymään. Älkää koskaan tuomitko hahmoa, jota esitätte. Etsikää oikeutus. Menkää sarjamurhaajan pään sisään ja löytäkää se syy, minkä vuoksi hän toimii niin kuin toimii. Älkää tuomitko, sillä silloin ette voi tehdä roolia hyvin. Älkää tuomitko, sillä jokainen meistä kykenee varmasti tietyissä olosuhteissa samaan kuin Bundy, Manson, Hitler tai Stalin. Ja se tekee roolista pelottavan, kiehtovan, kaamean ja elävän."

Ehkä siinä juuri on pahuuden kiehtovuus: kuinka niin moni ihminen on voinut oikeuttaa itsensä tekemään niin paljon hirveyksiä, ja kuinka minä en siihen pysty, vaikka kuulun samaan lajiin, tunnen samoja tunteita ja hengitän samaa ilmaa? Mikä on se pieni ero minun ja Stalinin välillä? Ja mitä vaadittaisiin, että ampuisin jonkun, sotkisin rotanmyrkkyä päiväkotilaisten ruokaan, tuhoaisin kokonaisen kansan, alottaisin sodan? Missä menee se raja, joka minun olisi ylitettävä? Ja haluanko koskaan edes tietää sitä..?

 Päivän linkki: Maailman tunnetuimmat sarjamurhaajat. Jostain syystä kenraalit ja poliittiset johtajat loistavat poissaolollaan.

Mieletön täysikuu. Iso, pyöreä ja keltainen, kuin Edamjuusto tai suden silmä. Tekisi melkein mieli ulvoa. 

Tänään oli kohtalaisen tulokseton päivä. En tehnyt mitään hyödyllistä, vaan pääasiassa makailin. Värjäsin sentään tukkani illan esitystä varten. Oli kummallista laittaa taas piilolasit ja meikata pitkästä aikaa. Normaalisti kätkeydyn lasieni taakse täysin luomuna. Sain jälleen kuulla, kuinka paljon olen Hanna Pakarisen näköinen. Ehkä sitten näytän häneltä, vaikka en ole tummia hiuksia ja siniharmaita silmiä lukuun ottamatta yhtäläisyyksiä huomannut. 

Esitys meni. En kerro miten, mutta myöhemmin söin Kalliossa ehkä tämänastisen elämäni parasta perunamuusia. Pieniä iloja, joihin kannattaa tarttua. Samoin jälkiruoaksi juomani minttuviinalla terästetty kaakao.

Päivän biisi: Harem: "Anatolian Deluxe"

Eilen oli mukavaa. Oli tanssia. Oli peliä. Oli olutta ja ihan liikaa tupakkaa. On minulla sittenkin vielä ystäviä, vaikka erilaisia kuin ennen.

Tänään vähemmän mukavaa. Kirjoitin viikko sitten Sinisilmälle kolmen kuukauden tauon jälkeen. Sinisilmä olikin vastannut. Hän on ruvennut seurustelemaan tukholmalaisen tytön kanssa. Tunsin oloni kurjaksi. Kaksi, kolme vuotta olen toivonut. Kaivannut kaukorakkauttani. Rukoillut kaikilta jumaluuksilta, että mahdoton olisikin mahdollista, että Sinisilmä tajuaisi, kuinka haluan ja rakastan häntä... Kuinka saatoin edes kuvitella, että joku rakastuisi minuun? Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Minä en kuulu niihin naisiin, joihin miehet rakastuvat. Edes leikillään. En ole nätti, hoikka tai hyvin käyttäytyvä. Terävä kieleni on ollut pelätty ja kunnioitettu kautta -jos ei koko Suomen, niin ainakin tiettyjen piirien. Enää en ole edes nuori.

Joskus mietin, pitäsikö minun yrittää pehmittää luonnettani, muuttua "naisellisemmaksi". Sitten mietin, voisinko elää itseni kanssa, jos tekisin niin. Ei käy päinsä. Luonteeni on mikä on, eikä sitä miestä ole vielä syntynytkään, jonka takia muuttaisin sitä perusteellisesti. En usko siihen, että jokaiselle olisi joku. Aikoinaan uskoin, mutta en enää.

Päivän henkilö: vastineeni Ankkalinnassa.

Juhlapyhät ovat syvältä ja poikittain. Tähän katkeraan päätelmään tulin huomattuani, ettei minulla ensimmäistä kertaa noin seitsemään vuoteen ole mitään aktiviteettia vapuksi. Tietysti tämä oli odotettavissa nyt, kun läheisimmät ystäväni ovat vuoden sisällä pariutuneet ja muuttaneet parinsadan kilometrin päähän. Parisuhde tappaa entiset ystävyyssuhteet, niin se vain valitettavasti on. Etenkin mies/nais-kaverisuhteet. On vaikea yrittää kärttää entistä bestistään kaljalle tai keikalle ilman, että pelkää herättävänsä toisen osapuolen pahemmassa puoliskossa vähintään lievää mustasukkaisuutta. Siitäkin huolimatta, että vain pari vuotta aiemmin oksennettiin rinnakkain  festariaitaa vasten, tai että vuosien aikana on tullut nukuttua samassa siskonpetissä ilman sen suurempia taka-ajatuksia - ja että avokki tietää tämän hyvin. (Samoin kuin myös sen, että siskonpetissä on ollut yleensä vähintään kaksi tai kolme muuta ihmistä.) 

En edelleenkään jaksa tajuta sitä, että lähes kymmenen vuoden ystävyys on nyt jotenkin mennyttä, eikä palaa enää koskaan entiselleen. Koskaan enää ei ole yhdistelmää "Kaaosaivo ja Iso Mies", jota hulluuden partaalle asti uskottiin lähiympäristössä ja sen ulkopuolella pariskunnaksi. Nyt on "Iso Mies ja Avokki". Avokki on kyllä varsin mukava ihminen, mikä omalta osaltaan pahentaa asioita. Välirikkoa kun ei ole odoteltavissa. Tiedän olevani Paha ja Inhottava ihminen, mutta toivoisin, että asiat olisivat jatkuneet entisellään maailman loppuun asti: minä ja Iso Mies, aina sinkkuina, aina menossa, aina parhaina kaveruksina... Huolimatta siitä, että tiesin hyvin Ison Miehen kärsineen masennuksesta ja naisenpuutteesta. (Viimeksi mainittu oli vähintään osasyy edelliseen.) Himoa ei välillämme ole koskaan ollut. Ehkäpä siksi kaipaankin ystävyyttämme: se oli jotain niin harvinaista. Sielunveljeyttä, jollaista en varmasti koskaan tule enää kokemaan.

Tutkiskelen myös omaa itseäni. Johtuisiko mustasukkaisuuteni siitä, että olen nyt ainoa kaveripiirini ikisinkku? Tai ylipäätään ainoa sinkku? Pitäsikö minun yrittää vain iskeä jokin mies pelkäksi seurakseni? Siitähän tässä on kyse: yksinäisyyden tunteesta. Seuranpuutteesta. Harrastuspiirit ovat harrastuspiirejä, kaipaan pitkiä filosofisia kahdenkeskeisiä maailmanpahennussessioita kahvikupin tai kaljatuopin ääressä. Tunnen oloni yksinäiseksi, hylätyksi ja onnettomaksi. Mieltä katkeroittaa vielä varsin hyvä muistikuva siitä, kuinka lupasimme, ettei kaveria jätetä, vaikka joku rupeaisikin seurustelemaan. Tästäkään en koskaan puhu kavereilleni. Olen tunnettu siitä, että selviän kaikesta siitä, mitä elämä niskaani kaataa. Jos minä en jaksa, niin kuka sitten?

Kulutan huomisen päivän harrastamassa. Vapunaattona saatan hyvinkin juoda kotonani niin paljon, että sammun ja tukehdun omaan oksennukseeni. Se nimittäin tuntuu varsin hyvältä vaihtoehdolta tällä hetkellä.

Päivän elokuvat: 1) Bridget Jonesin päiväkirja (nenäliinoja ja toivoa paremmasta) ja 2) The Last Drop (sopivan aivoton ja hilpeä sotaelokuva, jossa on tarpeeksi hyvännäköisiä miehiä mieltä piristämään)